Olen aina ollut sitä mieltä että kirjoittamattomat sännöt ovat täysin turhia ja ettei niissä ole mitään järkeä. Varsinkin yhteen kirjoittamattomaan miesten sääntöön olen tullut jo tutuksi ja se ärsyttää minua suunnattomasi. Miehet eivät tämän säännön mukaan saisi käyttää hihattomia paitoja (nk. "vaimareita") elleivät jaksa tehdä yhtä toistoa penkkipunnerrusta 100 kg lisäpainolla.
Tämän kaltaiset säännöt ovat mielestäni aivan turhia. Tosin lähiaikoina olen miettiny paria moraalisääntöä. Brocode. Toista ihmistä henkisesti satuttavat teot on useinmiten vain kirjoittamattomissa säännöissä. Brocode on miehille suunnattu aivoalue joka yleisesti miespuolisilla kavereilla on. On vaikea laittaa sääntöjä tärkeysjärjestykseen, mutta useimmat miehet tietävät lähes jokaisen säännön, viimeistään sillon kun sääntö on astumassa voimaan.
En tiedä olenko suuttunut nyt kavereiden kaksinaamaisuudesta ja brocodin rikkomisesta, vai olenko suuttunut itselleni kun uskon huhuja ja yhdistelen päässäni tyhmiä asioita jotka ovat tapahtuneet ja teen niistä sitten tyhmiä johtopäätöksiä. Voi tosin olla että olen suuttunut myös itselleni siitä etten tiedä mitä tapahtuu. En tiedä onko luottamukseni enää puhdas sillä en jaksa uskoa joistakin tietyistä asioista enää samalla tavalla. On tavallaa tapahtunut paperinrypistys-effekti. Mitä enemmän paperia rypistää sitä vaikeampi sitä on saada enää suoraksi. Samoin tapahtuu luottamukselle. Tuntuu että vaikka kukaan muu ei yritä, niin ainakin itse koitan suoristaa itseäni. Tuntuu kuin kukaan ei yrittäisi enää suoristaa minua. Sana "anteeksi" on keksitty sitä varten että estetään enempi rypistyminen, mutta ei se paperia suorista. Kuinkahan moni edes tietää mitä anteeksi takoittaa. Kun pyydetään anteeksi, luvataan ettei sama tapahdu enää. Anteeksi on menettänyt merkityksensä ja harvemmin kuulee puhdasta anteeksipyyntöä.
Toinen mieltäni painava asia on usko. En itse varsinaisesti usko Jumalaan vaikka haluaisinkin. On vain hankala uskoa johonkin niin epäloogiseen ja johonkin sellaiseen joka ei auta tai todista itseään.
Olen miettinyt uskovia ihmisiä. Olen tekopyhä sillä käyn kuitenkin kirkossa, ja viimekerralla kirkossa ollessani tulin huomanneeksi erään asian. yli 95% kirkossa käviöistä ovat sen näköisiä, että he tarvitsevat uskoa. Heillä siis on joku syy miksi he haluavat uskoa. He eivät ole onnellisia ja käy kirkossa koska he haluavat uskoa, vaan he käyvät kirkossa koska heillä on jotain mitä he haluavat.
Useimmilla on oma sairaus, toisilla lähimmäisen sairaus ja kolmannella syrjäytyneisyyden tunne. He kaikki haluavat jotain mitä kirkko ja raamattu lupaa niille jotka Jumalaan uskovat. Heille muka tarjotaan pelastus. Kukaan ei käy siellä sen vuoksi että Jumala on itse halunnut ihmisten palvelevan häntä. Ihmiset käyvät vain siksi että he haluavat ihmeen, he haluavat jotain parempaa. He odottavat ihmettä.
Sitäkö uskonto on? Yritetään hyötyä toisen kustannuksella, odotetaan mahdommia eikä tehdä uhrauksia asian eteen vaan käydään sokeana kirkossa ja toivotaan parasta?
Uskonto kuolee, jos kehitys menee siihen suuntaan, että kehitysvammaisia ja vanhuksia hoidetaan paremmin. Kenelläkään ei ole syytä mennä kirkkoon.
Myös kirkon säännöt tuntuvat lipsuvan, kirkko ei pidä kiinni alkuperäisistä arvoistaan. Kirkon systeemi tuntuu kuin pienten lasten leikiltä, muutetaan itse sääntöjä jos peli ei miellytä. Kirkko koittaa pitää itseään kasassa, ja vaikka olenkin useimpien uudistuksien kannalla näin sivusta katsojana, se on silti mielestäni pelleilyä.
