Ei se penaalin terävin kynä

  Kyllähän sen kaikki tietää, ja kyllähän sen pitkälle näkee. Se mikä peilin kautta aivoverkostooni välittyy ei olekkaan se todellisuus jossa elän.
  Kestikö minulla näin kauan se tajuta? Olenko tosiaan tylsynyt niin paljon?
Kysymykseen miksi ihmiset pitävät tylsää kynää penaalissa on helposti vastattavissa. Kun kynä tylsyy, sitä pidetään penaalissa siksi että siitä saattaa joku päivä olla vielä hyötyä. Voihan se 18 täyttäessään täyttää paperit joilla saada kosketus "jumalten juomaan".

 Voiko olla että peilini on rikki?  Miksi aina kuvittelin että näkisin siitä itseni? Kuka minua katsoo silmiin kun menen peilin eteen ja mietin, miten tässä pääsi näin käymään?

 Luulin että ajattelin muiden etua. En minä oikeastaan omaa ole paljoa ajatellutkaan...  Mikä minusta tulee isona?  Olen aina ajatellut asuvani kadulla pelkässä rähjäisessä villapidassa. Ei se mikään unelma ole. Ei se ole mikään tavoite. Olen kai jotenkin aina vain ajatellut sen olevan tulevaisuus. Mutta se mitä ajattelen on lähimmäiset. Ei ehkä perhe, mutta ystävät ja tyttöystävä. Olenko minä sitten vain huono? Vai kyllästyvätkö ihmiset jos on hyvä? Mitä minä teen väärin? Miksei minua arvosteta? Miksen minä ole se kaikkien ystävä? Miksei kukaan uskalla puhua minulle?

  Ystävät. Kaiken ne kestää, kaiken ne antaa. Uhraanhan taas yöuniani jotta muut voisivat pitää hauskaa uutenavuotena. Kas kummaa, ysävän synttärit! "Laitetaan tylsin kynä asialle, se ostaa lahjan ja me juhlitaan, ei se varmaan edes olisi halunnutkaan sinne tulla, mutta kerrotaan sille nyt kuitenkin että me pidetään hauskaa".

  Positiivisena minä pysyn kuitenkin, onhan minulla sentään edes joku joka rakastaa. Ei se minua haittaa vaikka omat viat tulevat esille, rakkaushan on sitä kun kestää toisen viat. Olenhan minä kuitenkin itserakas eikö?

 En jaksa ottaa itseeni, olen liian sinisilmäinen. Roikutaan nyt mukana kun kerran ote on saatu, ei minulla ole kiire hankkia ystäviä. Olen minä ennenkin yksin viihtynyt.

Merten takaa

 Kävelin pitkin loputonta rantaa, ikävä mun pitkälle kantaa. Sen vasta silloin ymmärtää, kun ei rakastaan nää, että rakkaus se on, se miksi kotiin palaan. Pian jo rakastani halaan.

 Tänään oli se päivä, se päivä kun olen rakastanut jo puoli vuotta. Enkä edes saanut olla rakkaani kanssa sitä päivää, en jakaa edes sekuntia hänen kanssaan. En edes internetin välityksellä hei saanut sanoa. Harmillista. Olen hieman suruissani.

  Muistaakohan toinen? En tiedä, toivon vain...
 

Se jaksaa

 Vaikka elämä ei mulle jaksais hymyillä, mä takisin sille hymyilen, mun sydän jaksaa elämää rakastaa. Vaikka taivas ei mulle aina jaksa olla kiltti mä sille kiltti aina oon, talvellakin pukeudun mä aurinkovarjoon ja hymyilen vaan. Vaikka vuoden ajat mulle nauraa päin naamaa, mä niiden nauruun liityn ja itselleni nauran sekä sormella osoitan.
 Vaikka aurinko joskus on ujo en mä ujo ole ollenkaan, mä sen esiin piilostaan haen leikkimään, kameran kanssa leikittelen sen säteitä ikuistan ja koristan niillä huonettain.

 Mun sydän jaksaa sitä yhtä rakastaa, se mut onnelliseksi saa.

Kas tässä taas.

 Minä se vasta olen onnellinen, ollakseni niin surullinen. Minä se olen ihmeellinen, ollakseni niin tavallinen. Minä se olen rauhallinen, ollakseni niin vihainen.

 Kun elämä on on kuin pino palikoita, kasaat niitä päällekkäin yhä uudestaan ja uudestaan, ei aina muisteta laittaa liitteitä näiden paölikoiden väliin. Ei muisteta rakentaa tästä elämän tornista tarpeaksi leveää jotta se jaksaisi pitää itsensä pystyssä. Kun tämä epävakaa elämän-torni alkaa kaatumaan, sitä ensin säikähtää ja koittaa korjata sitä kaikin keinoin, pyytää apua ystäviltä, koittaa tukea tätä tornia kaikin tavoin.
 Silti tämä torni pääsee kaatumaan. Se suoranaisesti vituttaa. Tuntuu ettei ole enää midään mahdollisuuksia nostaa tätä tornia, rakentaa sitä. Kun torni on kaatunut, tuntuu ettei mitään ole enään jäljellä.

 Tämä torni huojuu jo...

Se olo

 Olo on kuin roskasäkillä. Kaikkesi olet antanut, kaikkesi olet tehnyt, kaikkesi olet yrittänyt, jotta toisella olisi helpompaa, jotta toisen ei tarvitsisi kärsiä seuraamuksista. Silti sinut paiskataan sinne minne et kuulu, joudut kantamaan harteillasi sen mikä ei sinulle kuulu. Joudut kantamaan kaiken vastuun, kaiken sen roskan sisälläsi.

 Olen nuutunut ja hylätty, kyljessäni on reikä, enkä tiedä, milloinka tu paska alkaa pursuamaan lävitseni. pois sisuksistani tyhjentäen minut. Sitten minut siitä tuuli noukkii, ehkä jopa lintukin.  Riepottelee minua ja lopulta laskee minut parempaan paikkaan.

 En kuitenkaan pysty maatumaan, olenhan vain muovinen roskapussi.

Aloitus

En ole kummempi toista, en ihmeellisempi kuin toinen. En eroa mitenkään hänestä, tai hänestä. Samanlaisia olemme kaikki, samanlainen olen minä. Päässä karvaa, mutta muuten niin alston keho.

 En ole suuri taiteilija tai kirjoittaja. Tarkoitukseni ei ole tähdätä tähtiin, ei maineeseen, ei kunniaan. Mutta kirjoitanpahan silti. Kirjoitan sillä muuten en muistojani elä uudelleen.

 Vaikka ostin palan rihkamaa. Jonkun toisen sulan, jonkun toisen lasipurkissa, ei se tarkoita etteikö sillä olisi minulle arvoa. Häpeän itseäni jos sen hävitän, tuomitsen itseäni jos tuo esine katoaa, itken jos en sitä näe enää.
 Toinen pala tätä rihkamaa on hyvin erityisellä ihmisellä. Hän omistaa palan sydämestäni ja sen minä olen tallettanut hänen lasipurkkiinsa ja toivon että hän kantaa sitä, jotta minä muistaisin kenelle minä kuulun.

 Tänään sain olla taas onnellinen, hyvin onnellinen. Omana itsenäni tallustin pitkin Helsinkiä, ylpeänä siitä kenen kanssa siellä sain kulkea. Minä olen ylpeä.
Kas kummaa, neljä kuukautta menikin jo.