Ja meille muille kun riittää pelkkä facepalm

Kyynisyys senkun kasvaa. En tiiä mikä siinä on mutta nyt ymmärrän ku vanhemmat ihmiset kutsuu meitä nuorempia "jannuiksi", "mukuloiksi" tai "kakaroiksi", sillä kyllä minäki noita vielä nuorempaa sukupolvea edustavia urpoja todella nimitän "janareiksi". Siis kuinka helvetin retua porukkaa voikaan kasvaa tuolta peräkylän perunamaalta. Enkä puhu nyt pohjolan metsistä, sieltä ne viisaat ihmiset tulee, vaan puhun nyt pääkaupunkiseudusta. Mikä niitä vaivaa kun pitää niin kovasti olla esillä ja esittää kovaa?
 Alkaa vaan niin helvetisti ärsyttämään ku janarit huutelee tuolla siimoja kaverin profiilikuvaan jälleen, missäs muuallakaan, kuin sosiaalisen median mitä ihmeellisimmässä ulottuvuudessa, kun itse pullistelee omia makarooninauhojansa lähes samanlaisessa kuvassa.
 Ymmärränhän minä miesten välisen kilpailuvietin, onhan se kuitenkin osa miesten alkukantaista vaistoa, mutta ohan se nyt kumma jos ei nykyihminen omista senkään vertaa itsehillinnän alkeita että pystyisi jättämään nuo typerät kommentit omaan pääkoppaan, mutta ei! On pakko päästä laukomaan typeryyksiä internettiin huomion toivossa.
 Se on vain kerta kaikkiaan jännää, että kun on mahdollisuus päättää SWAG:n ja CLASS:n välillä, on aina pakko valita SWAG ja käyttäytyä kuin intellektuaalisesti alisuoriutuva kehitysvammainen. Eikö kukaan noista  "pojankoltiaisista" tajua että on paljon järkevämpää olla rationaalisiin päätöksiin kykenevä nuori ja vaikkapa kiertoilmauksin esittää oma vittuuntuneisuus niin että saa itsensä esiintymään paremmassa valossa kuin huutaa suoraan mitä mieltä on ja sammuttaa viimeinenkin valo joka itsellään on palanut.
 Pukeutumistyylit todella jakaa ihmiset kuin liikenteenjakaja. Sitä luulee että päältä näkee millainen ihminen on, mutta olkaa yllätyksellisiä, käyttäkää järkeä, luokaa kontrastia. Jos pukeudut kuin idiootti, mutta käyttäydyt kuin järkevä ja hyvinkäyttäytyvä nuori aikuinen, on todella paljon todennäköisempää että ihmiset ovat sinusta kiinnostuneita koska kukaan ei yksinkertaisesti pysty luottamaan ennakkoluuloihinsa sinun suhteesi. Mutta jos et todella järkevyyksiin kykene, niin älä missään tapauksessa ainakaan esitä järkevämpää kuin itseasiassa oletkaan, sillä kun ihmiset huomaavat kuinka helvetin urpo oikeasti oletkaan, jäät takuuvarmasti yksin.

Silmälasipäinen mies

Alkukappale:

Talvi on taas tulossa. Se on se aika vuodesta kun piiskaava tuuli naaman jäädyttämisen lisäksi paiskaa vielä sitä oloa epämielyttävämpiäkin lumihiutaleita jotka ihmisten ruuminlämmön takia sulattaa naamalle ja hautaa ihmisten ilmeettömät kasvot ikiroutaan. Se on se aika vuodesta, kun kukaan ei halua ulos, vaan kaikki haluavat olla sisällä lämpimässä ja koittaa luoda lämpöä sisälle, sitä lämpöä jota harva suomalainen edes omistaa. Se aika vuodesta kun kaikki pukeutuvat lämpimiin, rumiin vaatteisiin mukavuuden halussaan ja tekevät itsestänsä naurettavan näköisiä sillä tekosyyllä että on muka jotenkin kylmä, niin sisältä kuin ulkoakin.
  Kasvattakaa hyvä jumala se sielu joka teitä sisältä lämmittää. Olkaa ihmisten kanssa jotka kasvattavat sieluanne, nähkää kavereita, käyttäkää taskulamppuja jos on pimeätä. Talvi voi olla hauskaa, ei talvi ON hauskaa jos sen osaa elää oikein. Ei teidän ole pakko istua kotona ja miettiä surkeita elämiänne typerän näköisissä vaatteissa, vaan käykää kaupassa ostamassa tyylikäs villapaita ja menkää kavereiden kanssa ulos! Ottakaa lämmintä juomaa ja lämmitäkää toisianne sisältä ja ulkoa. On turha käyttää puolta vuotta yksin kotona kyyhöttämiseen!


Oikea aihe:
 Tapasin kerran miehen. Tai en oikeastaan tavannut, hän istui eteeni bussissa. Eikä se itseasiassa ollut kerran, vaan tämä mies matkustaa samassa bussissa joka aamu samaan aikaan kuin minä. En tiedä mihin hän on menossa, sillä jään aina häntä ennen pois. Jokatapauksessa sillä miehellä oli kulmikkaat silmälasit ja kaulahuivi. Lämpimikseen hän oli ostanut uuden mustan klassisen bisnesmies-tyylisen villatakin. Miehellä oli ruskeat hieman kiharalla olevat hiukset hiukset ja olallansa riippuva laukku.
 Vaikka mies hymyili ja vaikutti iloiselta, oli hänessä jotain outoa. Tämä mies ei oikeastaan ollut onnellinen. Iloinen hän oli, mutta ei onnellinen. Hänen silmistänsä oli kadonnut valo ja nuo tyhjät silmät heijastivat miehen syvintä epäonnellisuuden tunnetta.
 Mies oli ehkä nelikymppinen, eikä ollut koskaan nähnyt maailmaa helsinkiä pidemmältä. Hänellä ei ollut käsitystä maailmasta. Miehellä ei ollut perhettä eikä ystäviä. Mies piti nukkumisesta ja ainoana ystävänään hänellä olivat hänen unensa. Onnellisimpia unia olivat ne jossa hän kuoli.
 Iltaisin ennen nukkumaanmenoa miehen oli tapana ilmeettömänä istua keittiöpöytänsä ääressä ja täyttää kulmikkaat silmälasinsa kyynelillä. Itkiessään mies ei päästänyt ääntäkään, ja itkemisen jälkeen miehen oli tapana putsata lasinsa liinalla ja käydä nukkumaan. Se kuulemma takasi miehen "onnelliset" unet.
 Miehen maattua hetken sängyssä hän uinahti. Ei mennyt kauaa kun miehen kasvot loistivat aitoa hymyä, sitä hymyä jota kukaan ei ole nähnyt. Aitoa hymyä. Mies uneksi junan alle jäämisestä.
 Seuraavana aamuna herättyäni kävin suihkussa, söin, puin päälleni ja pesin hampaat. Muistan että aamu oli kylmä. Marraskuun puoliväliä, eikä luntakaan vielä ollut. Kostea tuuli riipi kasvoja pienen tihkusateen kera joka sai aamun tuntumaan vastenmieliseltä. En olisi halunnut mennä kouluun sinä aamuna. Myöhästyin bussistani joka oli tavallista enemmän etuajassa. Menin seuraavalla bussilla koululle ja lösähdin pulpettiin ostamani kahvin kanssa. Opettaja ei ihmetellyt myöhästymistäni, sillä noin neljäsosa luokasta oli vielä saapumatta.
 Tuntia oli mennyt noin viisi minuuttia saapumisestani kun ihmisiä alkoi valua luokkaan. Junat olivat kuulemma myöhässä. Syytä matkustajille ei oltu kerrottu, mutta mikään yllätys se ei ollut ettei VR.n junat kulkeneet. Päivä sujui vitutuksen ja väsymyksen kasaantuessa yhä suurempiin mittoihin. Kotiin päästyä sade sekä vitutus olivat onneksi jo loppuneet.loppupäivän opiskelin ja vietin aikaa rakkaan televisioni ääressä.
 Seuraavana aamuna bussiin kerettyäni ihmettelin kun tämä mies ei noussutkaan pysäkiltään kyytiin. "Oliskohan hän kipeänä?", ajattelin ensin, mutta häntä ei näkynyt bussissa muinakaan aamuina. Ehkäpä hän oli saanut töitä jostain muualta. Niin se varmaan meni, olihan ukko kuitenkin sen verta iloiselta näyttänyt, että jotakin elämää mullistavaa oli tapahtunut.
 Onnekas mies.

Kas kummaa olooni haluan vastauksen.

 Ärsyttää. Ärsyttää aivan saatanasti. Tajusin vasta tänään kuinka paljon turhaa sosiaalinen media minulle syöttää, mikään ihmekkään että on aina yhtä tyhjänpäiväinen ja täysi olo. Tyhjäpäisyys senkuin lisääntyy eikä kohta edes bussipysäkille osaa kävellä.
 Tänäänkin luin tyhjäpäisten kokemattomien vuosimallia -97 ja sitä nuorempien sosiaalisessamediassa käytyä riitaa varmaankin jostain turhanpäiväisestä vittuilusta. Argumentteja heiteltiin kuin tikareita, tosin kaikki nämä tikarit olivat erittäin tylsiä, tuskin niissä edes piikkiä olikaan. Nämä "aikuiset", joiksi he itsensä ilmeisesti kokevat, kertoivat toisillee kuinka "vitun tyhmiä te ootte, kun te ootte tyhmiä" tyyliseen tapaan eikä minkään sortin etuaivolohkon vaativaa toimintaa tuntunut ihmeemmin näiltä alkeellisilta kiviluolahirviöiltä oikeastaan löytyvän. Kyllähän sieltä raivon, vitutuksen, ja turhautumisen lomasta taisi pieni sarkasmin nanohiukkanenkin löytyä mutta ei sitä varmasti kukaan tajunnut.
 Tämä keskustelu oli pitkä ja tylsä, mutta vitutuksissani sen luin kuitenkin kokonaan, olihan se kuitenkin niin ala-arvoisen viihdyttävää luettavaa, että saatoin itseksekseni jopa ujosti naurahtaakkin.
 Ei sitä sopua näyttänyt näiden suomenkielen nutipäisten raiskaajien keskustelussa ainakaan toistaiseksi näkynyt, mutta enpä jää odottelemaan. Kovasti siellä jo Suomen virkavallan häiritsemisestä jonninjoutavilla jutuilla puhuttiin, mutta voisinpa uskoa ettei heillä ole aikaa selvitellä luolalapsien huuteluja.
 On se vaan jännä miten pieni asiakin saa nykyään vittuuntumaan.  Voisi vaikka tehdä syys-siivouksen ja puhdistaa oman sosiaalisen mediani noista takapajulan paviaaneista ja käydä vaikkapa levolle.

 Plussaa siitä että tunsin oloni kerranki jopa tahoa ylemmäksi, kun en päässyt sinne mitään tämän tekstin kaltaista kommentoimaan.

Kera ystävysten, kera ihanan

Ihme ja kumma sekä ilmeeni tumma, hymyksi taittuu kun hiukstyyli vaihtuu.
 Odotan ystävää, on kello vuosien jo kohta 19:00 ei ketään kuulu, luulen kohta yksin jään.
 Ootan vielä kera ihanan, tovin sekä kiharan,ehkä ystävävystyn sille riffin soitan, ilo riemuks vaihtuu jalkaa taittuu rytmis musiikin.
 Ystävykset opinahjos nään paikoilleni katse ilme jää, hymy jatkuu riemu jatkuu, musiikki lakkaa meluks vaihtuu. Käytävät nuo julmat kovin kapeat ja ahtaat auditorion kulmat, juoksuks pistän lailla höyhenen se tuuli puhaltaa ehkä eteeni jo nään.
 Pyörähdän ja ystävät ne haihtuu ilme vaihtuu nyt vain hymy jää. Yksin olen kanssa alteregon, Pekka kanssain tanssii oottaa kohta aamu koittaa ystävykset nähdä saan. Opinahjo oma älä jätä tulevaisuus olet ruma, kuka ystävykset voi pelastaa?
 Unohdan ajan rakennan mieleeni majan sinne käperryn ystävykset mielessä kelaan aikaa takaisin. Ystävykset liikkuu opinahjo seurakseni jää, täällä majan päällä heikolla jäällä kohta Ruotsi minut hukuttaa, opettaja pukahtaa. Ystävä missä olet, ystävykset hyvät jo kadonneet ovat. Kera ihanan kauan jaksaa ootta kun jo ystävykset kadonneet lohtu toiseen vaihtuun jaksaako oottaa kera ihanan?

Miltä?

Miltä se näyttää kun ihmisen silmästä katoaa valo, katoaa väri, katoaa elo? Miltä se näyttää kun lämmin iho muuttuu kylmän haaleaksi? Miltä se näyttää kun elo pakenee ruumiista?
 Mihin ilo katoaa? Mistä suru tulee?  Kuka päättää mistä olemme surullisia? Kuka päättää kuka saa olla iloinen?

 Kuka minä olen?

Aurinko

Elämä on hyvä kirja lukekaa vaikka. Ei sitä kannata kesken jättää vaikka joskus se käykin tylsäksi, surulliseksi, dramaattiseksi tai liian iloiseksi. Niinkuin jokaisessa kirjassa, on Elämässäkin juonenkäänteitä.

 Minun kirjani on luvussa Aurinko.  On kesä ja kylmät synkät ajat ovat ohi. Aurinkoni lämmittää minua, mutta joskus se on liian kaukana. Jospa se tulisi lähemmäs, jospa se lämmittäisi enemmän. Joskus se on niin lähellä että on lämmin sisältä päin.
 Rakastan tätä aurinkoa! Se on hellä ja lempeä, kuvan kaunis ja häikäisee niin, että joskus on pakko käyttää aurinkolaseja. Rakastan kuinka aurinko piristää hempeillä säteillään minua aina kun olen allapäin. Aurinko nostaa itsetuntoani ja saa minusta parhaat puoleni esiin.
 Jonkin aikaa Elämän kirjoittaja teki huonon ratkaisun. En kestänyt kun se piilotti Auringon ja antoi Kuun ja Tähdet tilalle. En välitä pimeästä, en välitä Kuusta, en Tähdistä, ne heijastelevat Auringon valoa, koittavat matkia sitä. Mutta ne eivät ole sitä mitä haluan. Haluan Auringon.

Kas kummaa, kesä saapui jo

  Sitä aina ajttelee "huomenna herään täydelliseen aamuun". Aamun, jossa aurinko paistaa, joku herää virestäsi ja linnut laulavat, olo on mitä mainioin ja appelsiinimehu maistuu raikkaalta ja kirpeältä, juuri sopivalta siihen aamun.  Sitten heräätkin ainoastaan kitara vierelläsi, jalkasi ovat kipeät ja appelsiinimehu loppu. Jäät makoilemaan sängylle, linnut ovat kuolleet. Aurinko ei tänään noussutkaan ja kitara kuulostaa kuolevalta varikselta. Koitat kävellä, mutta jalkasi eivät kanna ja kaadut maahan, jäät siihen pölyyntymään. Kukaan ei ole kotona.

  Makoilin siinä jokusen tovin. Pöly alkoi kerääntymään, kalenterin sivut putoilivat eteeni ja vuoden 2043 kohdalla päätin nousta seisomaan. Kitaran kielet olivat kadonneet, kattoikkunan lasi oli hävinnyt ja heitin kitaran ikkunasta. Ei kolahdusta. Kitara jäi leijumaan mustan sakeaan ilmaan. En ymmärtänyt ihmetellä vaan kävelin alas. Jalkoihin ei sattunut enää kovin paljoa. Kukaan ei vieläkään ollut kotona.
  Hetken pyörimisen jälkeen avasin keittiön ruokakomeron. Ruokakomeron sisälle aukesi äärettömältä tuntuva tila joka oli täynnä kaappeja. Metallisia, harmaita kaappeja. Avaan yhden kaapeista, se on täynnä kuolintodistuksia. Laitan kaapin kiinni ja se lähtee leijumaan ylöspäin ohittaessani sen rauhallisesti siirtyen seuraavalle kaapille. Lisää todistuksia.
 Kaapit alkavat yksitellen lipumaan kohti taivasta. Lähden tilasta. Ulko-ovi on poissaan, sieltä se kaikki pöly varmaan tuli.  Kävelen pihalle, kengistä minulla ei ole tietoakaan. Nappaan kitaran ilmasta ja taittelen siihen uudet kielet ruohon korsista. Kiinnitän kitaran selkääni ja jatkan kävelyä. Maa alkaa kadota jalkojeni alta ja tavoitan kaappeja jotka hetki sitten nousivat ilmaan kuin ilmapallot. Yllätyksekseni kaikki kaapit ovat auki ja ne ovat tyhjiä.  Suuri ihmisjoukko seisoo siellä mistä nousin ilmaan. Kukaan ei huomaa, ketään ei kiinnosta. Livun yhä kauemmas mustaan ja ainoana seuranani on kitara ja tyhjät laatikot.
  Kello lyö 12, havahdun ja ymmärrän jonkun laittaneen minulle viestin. Istun tietokoneen ääressä. Joskus unohdun ajatuksiini. Kitara kuulostaa vieläkin kuolleelta. Taustalla soi musiikki.
 Otan hörpyn appelsiini mehua. Menen ulos, nyt on kesä.

Kirjoittamattomat säännöt ja usko

 Olen aina ollut sitä mieltä että kirjoittamattomat sännöt ovat täysin turhia ja ettei niissä ole mitään järkeä. Varsinkin yhteen kirjoittamattomaan miesten sääntöön olen tullut jo tutuksi ja se ärsyttää minua suunnattomasi. Miehet eivät tämän säännön mukaan saisi käyttää hihattomia paitoja (nk. "vaimareita") elleivät jaksa tehdä yhtä toistoa penkkipunnerrusta 100 kg lisäpainolla.
 Tämän kaltaiset säännöt ovat mielestäni aivan turhia. Tosin lähiaikoina olen miettiny paria moraalisääntöä. Brocode. Toista ihmistä henkisesti satuttavat teot on useinmiten vain kirjoittamattomissa säännöissä. Brocode on miehille suunnattu aivoalue joka yleisesti miespuolisilla kavereilla on. On vaikea laittaa sääntöjä tärkeysjärjestykseen, mutta useimmat miehet tietävät lähes jokaisen säännön, viimeistään sillon kun sääntö on astumassa voimaan.
  En tiedä olenko suuttunut nyt kavereiden kaksinaamaisuudesta ja brocodin rikkomisesta, vai olenko suuttunut itselleni kun uskon huhuja ja yhdistelen päässäni tyhmiä asioita jotka ovat tapahtuneet ja teen niistä sitten tyhmiä johtopäätöksiä. Voi tosin olla että olen suuttunut myös itselleni siitä etten tiedä mitä tapahtuu. En tiedä onko luottamukseni enää puhdas sillä en jaksa uskoa joistakin tietyistä asioista enää samalla tavalla. On tavallaa tapahtunut paperinrypistys-effekti. Mitä enemmän paperia rypistää sitä vaikeampi sitä on saada enää suoraksi. Samoin tapahtuu luottamukselle. Tuntuu että vaikka kukaan muu ei yritä, niin ainakin itse koitan suoristaa itseäni. Tuntuu kuin kukaan ei yrittäisi enää suoristaa minua. Sana "anteeksi" on keksitty sitä varten että estetään enempi rypistyminen, mutta ei se paperia suorista. Kuinkahan moni edes tietää mitä anteeksi takoittaa. Kun pyydetään anteeksi, luvataan ettei sama tapahdu enää. Anteeksi on menettänyt merkityksensä ja harvemmin kuulee puhdasta anteeksipyyntöä.

 

 Toinen mieltäni painava asia on usko. En itse varsinaisesti usko Jumalaan vaikka haluaisinkin. On vain hankala uskoa johonkin niin epäloogiseen ja johonkin sellaiseen joka ei auta tai todista itseään.
 Olen miettinyt uskovia ihmisiä. Olen tekopyhä sillä käyn kuitenkin kirkossa, ja viimekerralla kirkossa ollessani tulin huomanneeksi erään asian. yli 95% kirkossa käviöistä ovat sen näköisiä, että he tarvitsevat uskoa. Heillä siis on joku syy miksi he haluavat uskoa. He eivät ole onnellisia ja käy kirkossa koska he haluavat uskoa, vaan he käyvät kirkossa koska heillä on jotain mitä he haluavat.
 Useimmilla on oma sairaus, toisilla lähimmäisen sairaus ja kolmannella syrjäytyneisyyden tunne. He kaikki haluavat jotain mitä kirkko ja raamattu lupaa niille jotka Jumalaan uskovat. Heille muka tarjotaan pelastus. Kukaan ei käy siellä sen vuoksi että Jumala on itse halunnut ihmisten palvelevan häntä. Ihmiset käyvät vain siksi että he haluavat ihmeen, he haluavat jotain parempaa. He odottavat ihmettä.
  Sitäkö uskonto on? Yritetään hyötyä toisen kustannuksella, odotetaan mahdommia eikä tehdä uhrauksia asian eteen vaan käydään sokeana kirkossa ja toivotaan parasta?
 Uskonto kuolee, jos kehitys menee siihen suuntaan, että kehitysvammaisia ja vanhuksia hoidetaan paremmin. Kenelläkään ei ole syytä mennä kirkkoon.
  Myös kirkon säännöt tuntuvat lipsuvan, kirkko ei pidä kiinni alkuperäisistä arvoistaan. Kirkon systeemi tuntuu kuin pienten lasten leikiltä, muutetaan itse sääntöjä jos peli ei miellytä. Kirkko koittaa pitää itseään kasassa, ja vaikka olenkin useimpien uudistuksien kannalla näin sivusta katsojana, se on silti mielestäni pelleilyä.

Elämää liftaamassa

Absurdiltahan se tuntuu. Kukapa pystyisi kuvitella vanhentuvansa. Vanhentuvansa, ei yksin, vaan monen nivelvamman, lihaskrampin, lihastulehduksen ja muiden kehon kapinointikeinojen kanssa.
 Tänä aamuna havahduin ajattelemaan erään biisin lyriikoita "be kind to your knees, you'll miss them when they're gone", mietin että pitäisi alkaa huoltamaan taas kehoa kunnollisemmin kunnes ajatukseni katkaisi eteeni istuva mies. Hassua kuinka yksi ihminen saa pelkällä eteen istumisella toisen ihmisen pohtimaan niin syvään vanhentumista. Sinä hetkenä sen tajusin. En usko vanhentuvani. Koko ikänäni en ole koskaan ottanut vakavasti niitä puheita "kun minä olen vanha..", olen elänyt jonkinlaisessa usvassa, kuin unessa ja kasvanut ikuisessa nuoruudessa. 50 vuotta on toki pitkä aika, mutta pitääkö se sisällään tosiaan jokaisen näistä päivistä joina illalla kadun 6 euron "tuhlaamistani" ruokaan? Näitä päiviä joina vain istun kotona ja teen läksyjä?
 Olenko tosiaan ollut niin tyhmä että olen luullut etten vanhene? En usko että tämän kirjoituksen jälkeen alan elämään yhtään sen "riehakkaammin" kuin aikaisemminkaan, mutta nyt uskon että on aika liftata kohti uutta elämää.
 Olen aina elänyt mukavuudessa ja sen tavoittelussa, silti olen kieltänyt itseltäni välillä herkkuja, hyvän ruuan ja monen monituisia erilaisia nautintoa tuottavia asioita. Alkoholin hyväksyin elämääni vasta viime kesänä. Noin 2 vuotta kielsin sen mahdollisuuden itseltäni että koskisin alkoholiin. Ei se ollut terveyssyistä. Ei, se oli itseni suojelemista, tai niin ainakin luulin. Luulin että alkoholin alaisena menettäisin täydellisen hallinnan kehooni, en olisi oma itseni ja satuttaisin muita. 2 vuotta minä katselin vierestä ja salaa toivoin uskaltavani ottaa tuota myrkkyä elimistööni ja juhlia muiden kanssa. Myöhemmällä kokemuksella ymmärsin alkoholin kautta kuitenkin esimerkiksi lihasmuistin merkityksen, takaperinvoltti koetteli lihasmuistini rajoja. Pään ollessa sumussa lihakset toimivat alkukantaisen vaiston varassa ja hyvin harjoiteltu liike onnistui täydellisesti melkoisessa humalatilassa.
 Alkoholi ei välttämättä ole se mitä tavoittelen elämässäni, mutta jatkan sen nauttimista kun siltä tuntuu niin pitkään kunnes sen keksin, kunnes keksin vastauksen kysymykseen "mitä minä haluan?". Pystynkö palauttamaan mieleeni palan unelmaa jonka pienenä poikana jonnekkin kadotin, pystynkö löytämään sen ennenkuin sen toteuttaminen on mahdotonta?

En minä aijo vanhentua, sehän olisi täysin absurdia!

Kengät jalkaan

 

Puetaan päälle, vedetään kengät jalkaan, aurinkolasit silmien peitoksi ja laukku olalle.

 Minne ikinä menetkin, joudut näyttämään todistuksesi josta vain yhdellä vilkaisulla näkee kuka sinä olet. He määrittelevät sinut moraalisena toimijana, ekologisena muuttujana, ihmisenä, olentona. He tietävät sinusta kaiken mitä sinusta vain voi tietää, sinun ei tarvitse itse edes saapua paikalle. He tietävät missä olet hyvä, missä huono. He arvioivat sinua ja komentavat sinua.
 Yksi numero liian pieni ja kenkä ei mahdu jalkaan, sitä stragediaako he käyttävät? Eivät ota sinua koska olet yhdessä asiassa hieman huonmpi?

 Pihalla sulaudut massaan eikä kukaan tunnista sinua, naamasi on kuin sulaa vahaa ja identiteetistä et ole koskaan kuullutkaan. Koulut käydään ja valmistutaan, oi kuinka uniikkia! Menet ensimmäiseen paikkaan johon sinut vain huolitaan. Työskentelet siellä elämäsi loppuun asti huonolla palkalla, vihaat työantajaasi etkä edes pidä työstäsi.
 Missä ovat unelmat? Mihin ne oikein hävisivät? Miksi niiden valmistus lopetettiin?

Kas näin

Kas näin se tapahtuu. Kuin silmän räpäyksessä se hukuttaa sinut. Vain silmän räpäyksessä se kaikki on poissa.
 
  Kaipa se kaikilla tulee vastaan. Aita jonka ylitse ei vain millään pysty nousemaan, aita jonka kaikki matalimmat kohdat ovat korotetut. Ei tänne aurinko paistakkaan, ehei, minä kylven monitorini valossa ja koitan kuitenkin tehdä jotain positiivista muiden vuoksi, jos en monen, niin ainakin sen yhden.
  Ei kyse ole siitä ettenkö olisi tyytyväinen, tai että valittaisin, mutta tämä blogi on se jolle minä puran asioitani. Ei sitä koskaan tiedä vaikka joku joskus ymmärtäisikin jotain.

 Se on valinta. Niin ne sanoo. On valinta että viettää perjantai illan yksin kotona editoimassa videota ja puhumassa bloggeriin?  Sekö todella on valintani? Olisinhan minä voinut kavereita ahdistella, olisinhan minä voinut ihmisiä syyllistää, olisinhan minä voinut VALITA.

 Kas näin se maailma hylkää.

 Ps. olen jo pilannut hänen tangonsa (Y)  tästä on hyvä lähteä itsesäälin jyrkkään mäkeen. Pulkka vaan alle ja se on menoa. Olen kuitenkin vielä liaan kipeä pulkkailemaan, saa nähdä jos vaikka ensi tanssien jälkeen hän ja minä vihaamme minua vielä enemmän.

Hei tyypit hei

Muistatteko hei, sen paikan nimeltä eilinen? Kun ei ollu huolii ja luonto-dokumenteis kaikki oli jees, kun ei tarvinnu miettii mitä laittaa päälle tai mistä saa juomat. Kun ei tarvinnut miettiä päseekö kokeesta läpi tai saako koulua suoritettua.

  Vieläkö muistatte kun kaverit ei feidannu, tai kun ei haitannut kun vaatteet kastuivat?

    Minä haluan kastua, minä haluan leikkiä, minä haluan elää, kuka minulta senkin mahdollisuuden evää?

Olen kelpo kuuntelija, mutta muistini on kelvoton.