Kyllähän sen kaikki tietää, ja kyllähän sen pitkälle näkee. Se mikä peilin kautta aivoverkostooni välittyy ei olekkaan se todellisuus jossa elän.
Kestikö minulla näin kauan se tajuta? Olenko tosiaan tylsynyt niin paljon?
Kysymykseen miksi ihmiset pitävät tylsää kynää penaalissa on helposti vastattavissa. Kun kynä tylsyy, sitä pidetään penaalissa siksi että siitä saattaa joku päivä olla vielä hyötyä. Voihan se 18 täyttäessään täyttää paperit joilla saada kosketus "jumalten juomaan".
Voiko olla että peilini on rikki? Miksi aina kuvittelin että näkisin siitä itseni? Kuka minua katsoo silmiin kun menen peilin eteen ja mietin, miten tässä pääsi näin käymään?
Luulin että ajattelin muiden etua. En minä oikeastaan omaa ole paljoa ajatellutkaan... Mikä minusta tulee isona? Olen aina ajatellut asuvani kadulla pelkässä rähjäisessä villapidassa. Ei se mikään unelma ole. Ei se ole mikään tavoite. Olen kai jotenkin aina vain ajatellut sen olevan tulevaisuus. Mutta se mitä ajattelen on lähimmäiset. Ei ehkä perhe, mutta ystävät ja tyttöystävä. Olenko minä sitten vain huono? Vai kyllästyvätkö ihmiset jos on hyvä? Mitä minä teen väärin? Miksei minua arvosteta? Miksen minä ole se kaikkien ystävä? Miksei kukaan uskalla puhua minulle?
Ystävät. Kaiken ne kestää, kaiken ne antaa. Uhraanhan taas yöuniani jotta muut voisivat pitää hauskaa uutenavuotena. Kas kummaa, ysävän synttärit! "Laitetaan tylsin kynä asialle, se ostaa lahjan ja me juhlitaan, ei se varmaan edes olisi halunnutkaan sinne tulla, mutta kerrotaan sille nyt kuitenkin että me pidetään hauskaa".
Positiivisena minä pysyn kuitenkin, onhan minulla sentään edes joku joka rakastaa. Ei se minua haittaa vaikka omat viat tulevat esille, rakkaushan on sitä kun kestää toisen viat. Olenhan minä kuitenkin itserakas eikö?
En jaksa ottaa itseeni, olen liian sinisilmäinen. Roikutaan nyt mukana kun kerran ote on saatu, ei minulla ole kiire hankkia ystäviä. Olen minä ennenkin yksin viihtynyt.
