Se jaksaa

 Vaikka elämä ei mulle jaksais hymyillä, mä takisin sille hymyilen, mun sydän jaksaa elämää rakastaa. Vaikka taivas ei mulle aina jaksa olla kiltti mä sille kiltti aina oon, talvellakin pukeudun mä aurinkovarjoon ja hymyilen vaan. Vaikka vuoden ajat mulle nauraa päin naamaa, mä niiden nauruun liityn ja itselleni nauran sekä sormella osoitan.
 Vaikka aurinko joskus on ujo en mä ujo ole ollenkaan, mä sen esiin piilostaan haen leikkimään, kameran kanssa leikittelen sen säteitä ikuistan ja koristan niillä huonettain.

 Mun sydän jaksaa sitä yhtä rakastaa, se mut onnelliseksi saa.

Kas tässä taas.

 Minä se vasta olen onnellinen, ollakseni niin surullinen. Minä se olen ihmeellinen, ollakseni niin tavallinen. Minä se olen rauhallinen, ollakseni niin vihainen.

 Kun elämä on on kuin pino palikoita, kasaat niitä päällekkäin yhä uudestaan ja uudestaan, ei aina muisteta laittaa liitteitä näiden paölikoiden väliin. Ei muisteta rakentaa tästä elämän tornista tarpeaksi leveää jotta se jaksaisi pitää itsensä pystyssä. Kun tämä epävakaa elämän-torni alkaa kaatumaan, sitä ensin säikähtää ja koittaa korjata sitä kaikin keinoin, pyytää apua ystäviltä, koittaa tukea tätä tornia kaikin tavoin.
 Silti tämä torni pääsee kaatumaan. Se suoranaisesti vituttaa. Tuntuu ettei ole enää midään mahdollisuuksia nostaa tätä tornia, rakentaa sitä. Kun torni on kaatunut, tuntuu ettei mitään ole enään jäljellä.

 Tämä torni huojuu jo...

Se olo

 Olo on kuin roskasäkillä. Kaikkesi olet antanut, kaikkesi olet tehnyt, kaikkesi olet yrittänyt, jotta toisella olisi helpompaa, jotta toisen ei tarvitsisi kärsiä seuraamuksista. Silti sinut paiskataan sinne minne et kuulu, joudut kantamaan harteillasi sen mikä ei sinulle kuulu. Joudut kantamaan kaiken vastuun, kaiken sen roskan sisälläsi.

 Olen nuutunut ja hylätty, kyljessäni on reikä, enkä tiedä, milloinka tu paska alkaa pursuamaan lävitseni. pois sisuksistani tyhjentäen minut. Sitten minut siitä tuuli noukkii, ehkä jopa lintukin.  Riepottelee minua ja lopulta laskee minut parempaan paikkaan.

 En kuitenkaan pysty maatumaan, olenhan vain muovinen roskapussi.

Aloitus

En ole kummempi toista, en ihmeellisempi kuin toinen. En eroa mitenkään hänestä, tai hänestä. Samanlaisia olemme kaikki, samanlainen olen minä. Päässä karvaa, mutta muuten niin alston keho.

 En ole suuri taiteilija tai kirjoittaja. Tarkoitukseni ei ole tähdätä tähtiin, ei maineeseen, ei kunniaan. Mutta kirjoitanpahan silti. Kirjoitan sillä muuten en muistojani elä uudelleen.

 Vaikka ostin palan rihkamaa. Jonkun toisen sulan, jonkun toisen lasipurkissa, ei se tarkoita etteikö sillä olisi minulle arvoa. Häpeän itseäni jos sen hävitän, tuomitsen itseäni jos tuo esine katoaa, itken jos en sitä näe enää.
 Toinen pala tätä rihkamaa on hyvin erityisellä ihmisellä. Hän omistaa palan sydämestäni ja sen minä olen tallettanut hänen lasipurkkiinsa ja toivon että hän kantaa sitä, jotta minä muistaisin kenelle minä kuulun.

 Tänään sain olla taas onnellinen, hyvin onnellinen. Omana itsenäni tallustin pitkin Helsinkiä, ylpeänä siitä kenen kanssa siellä sain kulkea. Minä olen ylpeä.
Kas kummaa, neljä kuukautta menikin jo.