Naiset ja minä

Tiedätkö sen tunteen kun heräät aamulla ja tiiät että nyt oot yli siitä! Mä tiedän. Se on hyvä tunne, linnut alkaa taas laulaa ja värit palautuu maailmaan, tuntuu ettet koskaan oo ollu niin onnellinen.
  Mä en oo koskaan ollu hyvä naisten kanssa. En osaa puhua niille ja ne ehkä osittain pelottaaki mua. Mun lyhyin suhde on kestäny varmaan 15 minuuttia ja pisin melkeen kaks vuotta. Mun ongelmana on varmaan se että mä en ees tiiä mikä mun ongelma on. Kun välillä tuntuu että toista ei kiinnosta yhtään ja välillä taas tuntuu että kiinnostaa liikaakin. Välillä erotaan kun ei ole tunteita ja välillä taas siksi että niitä on liikaa. Sitten on myös niitä eroja kun toinen pettää exänsä kanssa ja dumppaa su koska tajuaa että "en ollutkaan valmis uuteen suhteeseen". Joo... Mäki tajusin...
 En tiiä yritänkö mä välillä vähä liikaa löytää sitä rakkautta. Ku oon kuiteki vielä nuori ja koko elämä edessä. Mut ei musta vaan oo niihin yhen yön juttuihin tai seksisuhteisiin, ne ei vaan toimi. Kokeiltu on! Kun sitä kultasta keskitietä on vaikea löytää. Tykkään siitä ku saa rakastaa ja välittää muttakun aina siinä tuntuu saavan takkiinsa.
 Oon miettiny myös tunteiden lopettamista, että menisin mun mielikuvituksessa semmosen ison katkaisimen luo jossa lukee "tunteet" ja vetäisin vivun "off" -asentoon. Mut eihän se niin toimi... Tunteet vaan tulee mulle niin luonnostaan, pitäs vaan löytää joku joka niitä sitte jaksaa, vaikka ihmettelenkin miksei ihmiset jaksa olla takastettuja.
 En koe että oisin huono poikaystävä. Koitan olla romanttinen, teen kynttiläillallisia, vien leffaan ja syömään ja tottakai maksan, tuon jäätelöä ja suklaata toiselle kun se on allapäin tai muuten vaan tekee mieli, silittelen enkä odota että se aina johtais seksiin, vaikka välillä se siihe tuppaa päätymäänki. Mut ehkä noi on vaan sit sellasia asioita joita ei arvosteta enää, et oon oppinu tapani jostain vanhasta käyttöoppaasta. Nykymiehen pitää olla tunteeton, egoisti ja pitää olla naistenmies! Mutta jotenki noi omat arvot vaa kuulostaa paremmalta, mut se oon vaan minä!
 Sitäki mä oon miettiny et miksei naiset voi koskaan tehä alotetta. Kun ite oon niin jänishousu että pelkään saavani vähintäänki jonku kohtauksen heti ku sanotaan "ei", vaikka eihän se elämä siihen kaadu, mutta en vaan uskalla kysyä. Kerran mulle sanottiin että "oot vaan liian hyvän näkönen ni kukaan ei uskalla yrittää sua" mut se nyt ei voi pitää paikkaansa ku kylhän ne naisetkin kattelee miehiä (kai), enkä yhtäkään vilkasua oo nähnykkää mun suuntaan, ellei sitä lasketa kun kerran tuijotin ruokalassa yhtä tyttöä joka katso mua silmiin ja rupesin sitte sille hymyilemään silleen vanmasesti, sit sen ilme yhtäkkiä muuttu ja se rupes nauraa, sitte tajusin kattoa taakse ja se katteliki sen kaveria joka oli kävelemässä sitä kohti. Mutta sen hetken olin kyllä tosi otettu ja ihan varmasti olisin lähteny uloskin jos se ois tullu juttelee.
 Mut oishan se hienoa omata oikein hyvä ja terve itsetunto, säästäis sitä aikaakin ku ei tarttis koko ajan urheilla, niin ja uskaltais sanoo tytöille moi, mut ehkä sen tietää sitte et on oikee kun sen tapaa. Ellei sekin sitte mee sen exän matkaan.

Viallinen instrumentti

Lähiaikoina mua on häirinnyt yks melkosen iso asia. Mun keho.
 En pidä siitä. Se on ruma.
Tiedän varsin hyvin että asiat voisivat olla huonomminkin, mutta se ei auta.
 Käyn jatkuvasti salilla, olen muuttanut ruokavaliotani, alkoholin juominen on vähentynyt todella paljon ja elämä tuntuu muutenkin pyörivän salilla.
 Tunnit kuluvat salilla painoja nostellessa, hien valuessa ja naaman vääntyessä hirvittäviin ilmeisiin kun nostaa rautaa yli maksimi voimiensa, ja vain että seuraavat 5 minuuttia olo on hyvä kun kävelee poikien pukuhuoneen läpi suihkutiloihin ja vilkaisee itseänsä peilistä. Tunnen itseni sairaaksi.
 Salilla käydessä aikaa haaskaantuu myös siihen kun jää unelmoimaan siitä miltä tulee näyttämään, se mitä nään pääni sisällä on selvästikkin jonkun toisen ruumis. Tiedostan sen faktan etten ikinä tule näyttämään siltä kuin haluaisin, sillä en ole ensinäkään tarpeeksi pitkä, enkä ikinä tule saavuttamaan sellaisia lihaksia, mutta silti jatkan haaveilua pää pumpulissa kun alitajuntani koittaa uskotella sen olevan mahdollista. Havahduin muutama viikko sitten kun kysyin itseltäni "mitä oikein yrität saavuttaa, mitä sinä haluat, miksi teet näin?". Tajusin ettei ole päämäärää, ei ole sellaista johon jäädä, jotain sellaista missä todeta "nyt on hyvä". Se mitä teen on loputon kierre jossa ei ole mitään järkeä. Mitä minä hyödyn siitä? Mitä minä yritän todistaa? Onko päämääräni oikeasti vain kertoa medialle että se on voittanut, että media on antanut määritellä itseni ulkonäöltä, että olen antanut median astua kehooni ja muokata siitä omansa? Onko media todella niin vahva, että se on saanut minutkin uskomaan siihen mikä on seksikästä? Uskonko todella, että isomilla lihaksilla olen jotenkin parempi ihminen? Tai että vihdoinkin minusta pidetään? Vai haenko vain huomiota? Tarvitsenko muiden kehua niin paljon että käytän kaiken aikani kehoni rakentamiseen?
 Olen itsekkin sanonut monelle, että oma keho on hienoin instrumentti mitä voi saada ja että sitä kuuluisi käyttää hyvin ja ilmaista sillä itseään, eikä suinkaan hävetä, mutta mikä minä olen sanomaan? Itsestäni tuntuu että minun instrumenttini on jotenkin viallinen, että sen ei kuuluisi olla tälläinen. Häpeän ottaa paidan pois päältä.
 Mutta tarkoitukseni on aina kehittyä. Niin ihmisenä kuin minään muunakaan. Siksi laitoin tämän kuvan tänne, auttaakseni itseäni. Kerron huolistani ja näytän mitä häpeän. On askel jo myöntää, että olen ymmärtänyt mikä minua vaivaa. On askel, että uskallan jakaa ongelmani. En silti aijo lopettaa salilla käymistä, en aijo lopettaa urheilua, en aijo lisätä roskaruokaa, enkä alkoholia, mutta se mitä aijon muuttaa on mieleni. En käy salilla enää muokatakseni vartaloani, käyn salilla hankkiakseni voimaa sellaiseen mihin sitä tarvitsen.

Ja meille muille kun riittää pelkkä facepalm

Kyynisyys senkun kasvaa. En tiiä mikä siinä on mutta nyt ymmärrän ku vanhemmat ihmiset kutsuu meitä nuorempia "jannuiksi", "mukuloiksi" tai "kakaroiksi", sillä kyllä minäki noita vielä nuorempaa sukupolvea edustavia urpoja todella nimitän "janareiksi". Siis kuinka helvetin retua porukkaa voikaan kasvaa tuolta peräkylän perunamaalta. Enkä puhu nyt pohjolan metsistä, sieltä ne viisaat ihmiset tulee, vaan puhun nyt pääkaupunkiseudusta. Mikä niitä vaivaa kun pitää niin kovasti olla esillä ja esittää kovaa?
 Alkaa vaan niin helvetisti ärsyttämään ku janarit huutelee tuolla siimoja kaverin profiilikuvaan jälleen, missäs muuallakaan, kuin sosiaalisen median mitä ihmeellisimmässä ulottuvuudessa, kun itse pullistelee omia makarooninauhojansa lähes samanlaisessa kuvassa.
 Ymmärränhän minä miesten välisen kilpailuvietin, onhan se kuitenkin osa miesten alkukantaista vaistoa, mutta ohan se nyt kumma jos ei nykyihminen omista senkään vertaa itsehillinnän alkeita että pystyisi jättämään nuo typerät kommentit omaan pääkoppaan, mutta ei! On pakko päästä laukomaan typeryyksiä internettiin huomion toivossa.
 Se on vain kerta kaikkiaan jännää, että kun on mahdollisuus päättää SWAG:n ja CLASS:n välillä, on aina pakko valita SWAG ja käyttäytyä kuin intellektuaalisesti alisuoriutuva kehitysvammainen. Eikö kukaan noista  "pojankoltiaisista" tajua että on paljon järkevämpää olla rationaalisiin päätöksiin kykenevä nuori ja vaikkapa kiertoilmauksin esittää oma vittuuntuneisuus niin että saa itsensä esiintymään paremmassa valossa kuin huutaa suoraan mitä mieltä on ja sammuttaa viimeinenkin valo joka itsellään on palanut.
 Pukeutumistyylit todella jakaa ihmiset kuin liikenteenjakaja. Sitä luulee että päältä näkee millainen ihminen on, mutta olkaa yllätyksellisiä, käyttäkää järkeä, luokaa kontrastia. Jos pukeudut kuin idiootti, mutta käyttäydyt kuin järkevä ja hyvinkäyttäytyvä nuori aikuinen, on todella paljon todennäköisempää että ihmiset ovat sinusta kiinnostuneita koska kukaan ei yksinkertaisesti pysty luottamaan ennakkoluuloihinsa sinun suhteesi. Mutta jos et todella järkevyyksiin kykene, niin älä missään tapauksessa ainakaan esitä järkevämpää kuin itseasiassa oletkaan, sillä kun ihmiset huomaavat kuinka helvetin urpo oikeasti oletkaan, jäät takuuvarmasti yksin.

Silmälasipäinen mies

Alkukappale:

Talvi on taas tulossa. Se on se aika vuodesta kun piiskaava tuuli naaman jäädyttämisen lisäksi paiskaa vielä sitä oloa epämielyttävämpiäkin lumihiutaleita jotka ihmisten ruuminlämmön takia sulattaa naamalle ja hautaa ihmisten ilmeettömät kasvot ikiroutaan. Se on se aika vuodesta, kun kukaan ei halua ulos, vaan kaikki haluavat olla sisällä lämpimässä ja koittaa luoda lämpöä sisälle, sitä lämpöä jota harva suomalainen edes omistaa. Se aika vuodesta kun kaikki pukeutuvat lämpimiin, rumiin vaatteisiin mukavuuden halussaan ja tekevät itsestänsä naurettavan näköisiä sillä tekosyyllä että on muka jotenkin kylmä, niin sisältä kuin ulkoakin.
  Kasvattakaa hyvä jumala se sielu joka teitä sisältä lämmittää. Olkaa ihmisten kanssa jotka kasvattavat sieluanne, nähkää kavereita, käyttäkää taskulamppuja jos on pimeätä. Talvi voi olla hauskaa, ei talvi ON hauskaa jos sen osaa elää oikein. Ei teidän ole pakko istua kotona ja miettiä surkeita elämiänne typerän näköisissä vaatteissa, vaan käykää kaupassa ostamassa tyylikäs villapaita ja menkää kavereiden kanssa ulos! Ottakaa lämmintä juomaa ja lämmitäkää toisianne sisältä ja ulkoa. On turha käyttää puolta vuotta yksin kotona kyyhöttämiseen!


Oikea aihe:
 Tapasin kerran miehen. Tai en oikeastaan tavannut, hän istui eteeni bussissa. Eikä se itseasiassa ollut kerran, vaan tämä mies matkustaa samassa bussissa joka aamu samaan aikaan kuin minä. En tiedä mihin hän on menossa, sillä jään aina häntä ennen pois. Jokatapauksessa sillä miehellä oli kulmikkaat silmälasit ja kaulahuivi. Lämpimikseen hän oli ostanut uuden mustan klassisen bisnesmies-tyylisen villatakin. Miehellä oli ruskeat hieman kiharalla olevat hiukset hiukset ja olallansa riippuva laukku.
 Vaikka mies hymyili ja vaikutti iloiselta, oli hänessä jotain outoa. Tämä mies ei oikeastaan ollut onnellinen. Iloinen hän oli, mutta ei onnellinen. Hänen silmistänsä oli kadonnut valo ja nuo tyhjät silmät heijastivat miehen syvintä epäonnellisuuden tunnetta.
 Mies oli ehkä nelikymppinen, eikä ollut koskaan nähnyt maailmaa helsinkiä pidemmältä. Hänellä ei ollut käsitystä maailmasta. Miehellä ei ollut perhettä eikä ystäviä. Mies piti nukkumisesta ja ainoana ystävänään hänellä olivat hänen unensa. Onnellisimpia unia olivat ne jossa hän kuoli.
 Iltaisin ennen nukkumaanmenoa miehen oli tapana ilmeettömänä istua keittiöpöytänsä ääressä ja täyttää kulmikkaat silmälasinsa kyynelillä. Itkiessään mies ei päästänyt ääntäkään, ja itkemisen jälkeen miehen oli tapana putsata lasinsa liinalla ja käydä nukkumaan. Se kuulemma takasi miehen "onnelliset" unet.
 Miehen maattua hetken sängyssä hän uinahti. Ei mennyt kauaa kun miehen kasvot loistivat aitoa hymyä, sitä hymyä jota kukaan ei ole nähnyt. Aitoa hymyä. Mies uneksi junan alle jäämisestä.
 Seuraavana aamuna herättyäni kävin suihkussa, söin, puin päälleni ja pesin hampaat. Muistan että aamu oli kylmä. Marraskuun puoliväliä, eikä luntakaan vielä ollut. Kostea tuuli riipi kasvoja pienen tihkusateen kera joka sai aamun tuntumaan vastenmieliseltä. En olisi halunnut mennä kouluun sinä aamuna. Myöhästyin bussistani joka oli tavallista enemmän etuajassa. Menin seuraavalla bussilla koululle ja lösähdin pulpettiin ostamani kahvin kanssa. Opettaja ei ihmetellyt myöhästymistäni, sillä noin neljäsosa luokasta oli vielä saapumatta.
 Tuntia oli mennyt noin viisi minuuttia saapumisestani kun ihmisiä alkoi valua luokkaan. Junat olivat kuulemma myöhässä. Syytä matkustajille ei oltu kerrottu, mutta mikään yllätys se ei ollut ettei VR.n junat kulkeneet. Päivä sujui vitutuksen ja väsymyksen kasaantuessa yhä suurempiin mittoihin. Kotiin päästyä sade sekä vitutus olivat onneksi jo loppuneet.loppupäivän opiskelin ja vietin aikaa rakkaan televisioni ääressä.
 Seuraavana aamuna bussiin kerettyäni ihmettelin kun tämä mies ei noussutkaan pysäkiltään kyytiin. "Oliskohan hän kipeänä?", ajattelin ensin, mutta häntä ei näkynyt bussissa muinakaan aamuina. Ehkäpä hän oli saanut töitä jostain muualta. Niin se varmaan meni, olihan ukko kuitenkin sen verta iloiselta näyttänyt, että jotakin elämää mullistavaa oli tapahtunut.
 Onnekas mies.

Kas kummaa olooni haluan vastauksen.

 Ärsyttää. Ärsyttää aivan saatanasti. Tajusin vasta tänään kuinka paljon turhaa sosiaalinen media minulle syöttää, mikään ihmekkään että on aina yhtä tyhjänpäiväinen ja täysi olo. Tyhjäpäisyys senkuin lisääntyy eikä kohta edes bussipysäkille osaa kävellä.
 Tänäänkin luin tyhjäpäisten kokemattomien vuosimallia -97 ja sitä nuorempien sosiaalisessamediassa käytyä riitaa varmaankin jostain turhanpäiväisestä vittuilusta. Argumentteja heiteltiin kuin tikareita, tosin kaikki nämä tikarit olivat erittäin tylsiä, tuskin niissä edes piikkiä olikaan. Nämä "aikuiset", joiksi he itsensä ilmeisesti kokevat, kertoivat toisillee kuinka "vitun tyhmiä te ootte, kun te ootte tyhmiä" tyyliseen tapaan eikä minkään sortin etuaivolohkon vaativaa toimintaa tuntunut ihmeemmin näiltä alkeellisilta kiviluolahirviöiltä oikeastaan löytyvän. Kyllähän sieltä raivon, vitutuksen, ja turhautumisen lomasta taisi pieni sarkasmin nanohiukkanenkin löytyä mutta ei sitä varmasti kukaan tajunnut.
 Tämä keskustelu oli pitkä ja tylsä, mutta vitutuksissani sen luin kuitenkin kokonaan, olihan se kuitenkin niin ala-arvoisen viihdyttävää luettavaa, että saatoin itseksekseni jopa ujosti naurahtaakkin.
 Ei sitä sopua näyttänyt näiden suomenkielen nutipäisten raiskaajien keskustelussa ainakaan toistaiseksi näkynyt, mutta enpä jää odottelemaan. Kovasti siellä jo Suomen virkavallan häiritsemisestä jonninjoutavilla jutuilla puhuttiin, mutta voisinpa uskoa ettei heillä ole aikaa selvitellä luolalapsien huuteluja.
 On se vaan jännä miten pieni asiakin saa nykyään vittuuntumaan.  Voisi vaikka tehdä syys-siivouksen ja puhdistaa oman sosiaalisen mediani noista takapajulan paviaaneista ja käydä vaikkapa levolle.

 Plussaa siitä että tunsin oloni kerranki jopa tahoa ylemmäksi, kun en päässyt sinne mitään tämän tekstin kaltaista kommentoimaan.

Kera ystävysten, kera ihanan

Ihme ja kumma sekä ilmeeni tumma, hymyksi taittuu kun hiukstyyli vaihtuu.
 Odotan ystävää, on kello vuosien jo kohta 19:00 ei ketään kuulu, luulen kohta yksin jään.
 Ootan vielä kera ihanan, tovin sekä kiharan,ehkä ystävävystyn sille riffin soitan, ilo riemuks vaihtuu jalkaa taittuu rytmis musiikin.
 Ystävykset opinahjos nään paikoilleni katse ilme jää, hymy jatkuu riemu jatkuu, musiikki lakkaa meluks vaihtuu. Käytävät nuo julmat kovin kapeat ja ahtaat auditorion kulmat, juoksuks pistän lailla höyhenen se tuuli puhaltaa ehkä eteeni jo nään.
 Pyörähdän ja ystävät ne haihtuu ilme vaihtuu nyt vain hymy jää. Yksin olen kanssa alteregon, Pekka kanssain tanssii oottaa kohta aamu koittaa ystävykset nähdä saan. Opinahjo oma älä jätä tulevaisuus olet ruma, kuka ystävykset voi pelastaa?
 Unohdan ajan rakennan mieleeni majan sinne käperryn ystävykset mielessä kelaan aikaa takaisin. Ystävykset liikkuu opinahjo seurakseni jää, täällä majan päällä heikolla jäällä kohta Ruotsi minut hukuttaa, opettaja pukahtaa. Ystävä missä olet, ystävykset hyvät jo kadonneet ovat. Kera ihanan kauan jaksaa ootta kun jo ystävykset kadonneet lohtu toiseen vaihtuun jaksaako oottaa kera ihanan?

Miltä?

Miltä se näyttää kun ihmisen silmästä katoaa valo, katoaa väri, katoaa elo? Miltä se näyttää kun lämmin iho muuttuu kylmän haaleaksi? Miltä se näyttää kun elo pakenee ruumiista?
 Mihin ilo katoaa? Mistä suru tulee?  Kuka päättää mistä olemme surullisia? Kuka päättää kuka saa olla iloinen?

 Kuka minä olen?