Minä se vasta olen onnellinen, ollakseni niin surullinen. Minä se olen ihmeellinen, ollakseni niin tavallinen. Minä se olen rauhallinen, ollakseni niin vihainen.
Kun elämä on on kuin pino palikoita, kasaat niitä päällekkäin yhä uudestaan ja uudestaan, ei aina muisteta laittaa liitteitä näiden paölikoiden väliin. Ei muisteta rakentaa tästä elämän tornista tarpeaksi leveää jotta se jaksaisi pitää itsensä pystyssä. Kun tämä epävakaa elämän-torni alkaa kaatumaan, sitä ensin säikähtää ja koittaa korjata sitä kaikin keinoin, pyytää apua ystäviltä, koittaa tukea tätä tornia kaikin tavoin.
Silti tämä torni pääsee kaatumaan. Se suoranaisesti vituttaa. Tuntuu ettei ole enää midään mahdollisuuksia nostaa tätä tornia, rakentaa sitä. Kun torni on kaatunut, tuntuu ettei mitään ole enään jäljellä.
Tämä torni huojuu jo...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti